Albumiarvostelu
Iron Maiden: Senjutsu

Heavy metallin jättiläinen Iron Maiden ilahdutti kuulijakuntaansa syyskuussa 2021 uudella albumilla lähes kuuden vuoden julkaisutauon jälkeen. Yhtyeen nelikymmenvuotisen uran 17. studioalbumi Senjutsu paljastui Maiden-faneille odottamisen arvoiseksi, sillä se on niin sisältöään kuin konseptitaidettaan myöten bändin tyylille uskollinen, hiottu kokonaisuus.

Albumi nousi Suomessakin Suomen virallisen listan kärkeen, eikä ihme. Yhtyeen vuosituhannen vaihteessa vakiintunut kokoonpano ja tuottaja Kevin Shirleyn kädenjälki takaavat, että albumi jatkaa 2000-luvun onnistuneiden julkaisujen sarjaa. Senjutsu onkin Maidenin yhtenäisin ja musiikillisesti voimakkain suoritus sitten vuoden 2006 A Matter of Life And Death -albumin. Tahtilajien vaihdokset, yhtenäisen teeman luovat sanoitukset ja Maidenille ominainen laukkabasso heijastavat bändin omaa soundia. Vokalisti Bruce Dickinson laulaa äänensä sallimalta skaalalta pyrkimättä bändin vanhemman tuotannon tyylisiin korkeisiin äänialoihin tai riipivän miellyttäviin kiljaisuihin. Lopputulos on kypsä ja hienostunut.

Basisti-lauluntekijä Steve Harrisin näkemysten lisäksi kappaleiden sanoituksista löytyy kitaristien Adrian Smithin ja Janick Gersin kynänjälkeä. Albumi on ensimmäinen sitten vuoden 1984 Powerslaven, jolla harmillisesti kappaleiden sanoituksista uupuu täysin kitaristi Dave Murrayn kontribuutio. Lyriikat käsittelevät Maidenille tyypilliseen tapaan sodankäyntiä, spirituaalisia ja kulttuurisia konflikteja sekä väkivaltaisen menneisyyden ja siitä kärsivän nykyisyyden välistä suhdetta.

Senjutsu on Iron Maidenin toinen kaksilevyinen julkaisu, ja pituutta albumilla on huikeat 80 minuuttia. Ensimmäisen levyn kuusi kappaletta ovat lyhyehköjä, neljästä yhdeksään minuutin mittaisia, sekä selvästi heterogeenisempia ja kevyempiä kuunnella kuin toisen levyn kappaleet. Albumi starttaa levyn nimikkokappaleella Senjutsu, joka on ensitahdeistaan alkaen kylmiä väreitä nostattava taidonnäyte rumpali Nicko McBrainilta. Kokonaisuudessaan biisi on albumin aloitukseksi sopivan mahtipontinen ja asettaa riman korkealle heti kättelyssä.

Senjutsua seuraavat albumilta julkaistut singlet Stratego ja The Writing on the Wall, jotka ovat molemmat pituudeltaan radioystävällisiä ja sisällöltään albumin teemaan sopivia. Iron Maidenin aiemmista singlejulkaisuista poiketen nämä kappaleet antavat albumista vaillinaisen kuvan &emdash; ne ovat tempoiltaan tasaisia eivätkä yllä musiikillisesti läheskään samalle dramatiikan tasolle kuin albumin nimikkokappale.

Albumin singleistä siirrytään huomattavasti enemmän Maidenin tyyliseen sisältöön kappaleissa Lost in a Lost World ja Days of Future Past. Ensimmäinen on sanoituksiltaan selkeästi Harrisin käsialaa, sillä lyriikat kertovat tulkinnanvaraisen tarinan menneiden sukupolvien kärsimyksestä ja siitä, kuinka historian haavat edelleen vaikuttavat elämään nyky-yhteiskunnassa. Dickinsonin moneen taipuva laulutyyli tuo kertomuksen eloon, ja kappaleen kitarariffit ovat ehtaa Maidenia. Days of Future Past lupaa jo intron kitarariffeillä kuuntelijalle kovaa settiä. Biisi on levyn kiintiökappale jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, jota Maiden käsittelee tavalla tai toisella jokaisella albumillaan.

Kenties ainut selkeä täytebiisi on ensimmäisen levyn päättävä The Time Machine. Kitarakuvio muistuttaa erehtymättömästi Book of Souls -albumin nimikkobiisin kertosäkeen riffiä, ja sanoitus voisi olla 2010 albumin Final Frontier ylijäämää. Pelastavana meriittinä mainittakoon loppupuoliskon kitarasoolot, jotka hivelevät vannoutuneen Maiden-fanin korvia.

Toinen levy on ensimmäiseen verrattuna kuuntelijalle varsinainen urakka, sillä se sisältää peräti kolme peräkkäistä yli kymmenen minuutin järkälettä. Ensimmäisen levyn eläväisyys väistyy raskaamman tuotannon tieltä heti toisen levyn aloittavassa Darkest Hour -kappaleessa. Balladi on syntynyt kitaristi Smithin ja laulaja Dickinsonin yhteistyönä, mikä heijastuu selvästi kappaleen musiikilliseen puoleen: tempo on Harrisin kirjoittamiin kappaleisiin verrattuna hidas ja kitarakuvioita on ripoteltu yksityiskohdiksi sinne tänne.

Senjutsun kolme viimeistä kappaletta ovat yksinomaan basisti Harrisin aikaansaannoksia. Death of the Celts alkaa mahtavalla bassokuviolla ja kehittyy nopeatempoiseksi kelttiläismusiikin vivahteilla elävöitetyksi kertomukseksi kelttien kulttuurin häviämisestä. The Parchment on edeltäjänsä tavoin musiikiltaan kulttuurisiin vaikutteisiin perustuva kappale, jonka lyriikoissa viitataan antiikin Iranin eli Persian historiaan ja uskontoon. Itämaiset sävyt tulevat esille onnistuneesti, mutta tasaisen paksusta kappaleesta uupuu kuuntelijan odottama huippukohta.

Albumin päätös on kolmeminuuttisella introlla varustettu mestariteos Hell on Earth. Pahaenteisestä nimestään huolimatta se on sanoituksiltaan albumin toivoa herättävin kappale, joka kuulostaa kokonaisuudessaan lähes klassiselta Iron Maidenilta. Basso laukkaa, ja kitarasoolot sekä niihin yhdistetyt tahtilajinvaihdokset on ajoitettu erinomaisesti. Kappale edustaa kolmen kitaristin täysin saumatonta yhteistyötä. Dickinson on toisinaan kovilla nopeatempoisen laulamisen kanssa, mutta suoriutuu mallikkaasti. Hell on Earth on yhtä voimakas lopetuksena kuin Senjutsu aloituksena.

Kokonaisuudessaan Senjutsu on Iron Maiden -fanille todellinen elämys. Albumi on huolellisesti koostettu kappaleiden vaihtelevuudesta huolimatta ja esittelee yhtyeen osaamista heavy metal -genren sisällä laidasta laitaan, raskaista eeppisistä kappaleista aina kevyempiin ja leikkimielisempiin suorituksiin. Kaksilevyinen formaatti on onnistunut valinta Senjutsun pituiselle julkaisulle. Kuuntelukokemuksen tasapainottamiseksi pidemmät kappaleet olisi kuitenkin voinut ripotella lyhyempien joukkoon, sillä toinen levy on raskasta kuunneltavaa sekä genren että kappaleiden pituuksien takia. Tällaisista rakennevalinnoista huolimatta Senjutsu todistaa, että Maidenin jätkät tietävät edelleen, mitä tekevät.